USKONTO 10 JA MATIKKA 4 VAI JOTAIN MUUTA?

Kirjoitin tämän jutun SHKL:n (Suomen Hevosenomistajien Keskusliitto) Hevosenomistaja-lehteen, joka saapui jäsenille ilmeisesti eilen. Vaikka tämä on hieman erilainen kirjoitus kuin yleensä tällä blogissani julkaisen, niin ajattelin täydentää tällä lähinnä kuvaa itsestäni. Ravit on minulle yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein harrastus! Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa ymmärtämään miksi näin on!

Miksi kukaan ostaa hevosia, kun niihin vain menee rahaa? Ravihevosten osalta tilanne on hieman parempi kuin ratsuilla, koska Suomen raveissa maksetaan palkintorahaa vuosittain yli 20 miljoonaa euroa. Toisaalta palkintorahan suuruus voi ylläpitää turhaa toiveajattelua siitä, että ravihevosen omistamisella voisi rikastua. Raviharrastajien keskuudessa on yleinen sanonta, että hevosenomistajalla tulee olla kouluarvosana uskonnosta 10 ja matematiikasta 4. Uskon parempaan tulevaisuuteen tulee olla luja ja kaikkia kuluja ei kannata laskea, muuten koko hommassa ei vaikuta olevan järkeä vai onko sittenkin?

Hevosen omistaminen on vuosien saatossa muuttanut muotoaan ja nykyään yhä suurempi osa ravihevosista asustelee jossain muualla kuin omistajansa kotitallissa. Olen itse arvioinut, että ammattivalmentajalla olevan hevosen tulee ansaita palkintorahoja noin 15000 euroa vuodesta, jotta taloudellinen tulos ilman hevosen ostokuluja olisi +/- 0. Todennäköisesti tämäkin laskelma on liian optimistinen eikä ota huomioon mahdollisia sairastumisia ym. ylimääräisiä kuluja. Katsoin pikaisesti Hippoksen Heppa-järjestelmästä, että v.2019 raviradoilta ansaitsi yli 15000 euroa reilut 300 hevosta, joka on noin 4 % kaikista kilpailleista hevosista. Tämän lisäksi on aika paljon hevosia, jotka eivät edes selviä raviradoille asti.

Pidän itseäni analyyttisenä ihmisenä, joka perustaa päätöksensä faktatietoihin eikä tunteisiin. Miksi siitä huolimatta olen omistanut ravihevosia jo vuodesta 1975 lähtien, vaikka omistamisessa ei pitäisi olla taloudellisesti mitään järkeä? Mielestäni on muita syitä, joita on vaikea mitata taloudellisesti ja jotka kuitenkin selittävät harrastuksen jatkamisen yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen kasvanut hevosenomistajasukuun, vaikka meillä kotona ei koskaan ole ollut hevosia. Sain ensimmäisen oman hevosen, tamma Valoisen (i. Valid Hanover), jo 10-vuotiaana. Valoise asusteli tuolloin aika lähellä kotiani sijainneella Raiwa-tallilla, jossa Raimo Vainikka opetti minut käytännön hevoshommiin. Valoise jatkoi pian upouudelle Teivon raviradalle ja siellä nuoren Jorma Kontion tallille. Tamma meni ”vaikka toisen perässä puuhun”, mutta ohittaminen oli aivan liian vaikeaa. Nuorena loppuneen uran saldona taisi olla yli 20 totosijaa, muttei yhtään voittoa. Elämyksiä sain silti niin paljon, että olin lopullisesti koukussa. Valoisen Teivon rataennätyspalkinto ja valiorajan alittamisesta saatu hevosenkenkä ovat edelleen visusti tallessa.

Olen vuosien saatossa saanut olla mukana mukavissa hevoskimpoissa, joissa hevosen menestys ei ole ollut ainoa tärkeä asia – välillä se on jopa jäänyt täysin sivurooliin. Hyvä esimerkki tällaisesta hevosesta oli Fatboy Fling, jossa olimme kaveriporukalla mukana Tauno Jantusen kanssa. Ravireissuilla oli hauskaa, vaikka Fatboy ei ainakaan pärjännytkään. Koin itseni suureksi hevosenomistajaksi, kun Fatboy Fling oli St Michel-raveissa samassa lähdössä toisen kimppahevoseni Lovechildin kanssa. Jos muistan oikein, niin kumpikaan ei pärjännyt, mutta tunne omien hevosten kilpailemisesta omissa suosikkiraveissani yhtä aika oli elämys.

Tähänastinen hevosenomistajan urani huippu tuli Tapsan Tahdin kanssa. Jo tuohon kimppaan mukaan meno on oman tarinansa paikka, josta tässä vain hyvin lyhyt versio. Menin lauantain St Michel-ravien jälkeen hotellin saunaan Perttusen Tapsan kanssa ja kun tulin saunasta, niin sanoin vaimolleni, että tuli vähäsen kallis saunareissu. Vaimo kysyi puolihuolimattomasti vain, että minkä hevosen ostit? No, aika hyvän hevosen silloin sain kohtuulliseen hintaan. Vaikka en Tahdin koko uraa ollut omistajana, niin ennätys 20,2a ja ansiot 200 000 euroa on suoritus, johon vain harva hevonen pystyy!

Onko raveilla vielä tulevaisuutta?

Hevosten ja hevosenomistajien määrä laskee huolestuttavaa vauhtia. Kyseessä ei ole vain Suomen ongelma vaan samanlaisesta kehityksestä kärsivät kaikki merkittävät ravimaat. Mitä asialla voidaan tehdä vai voidaanko mitään? Varmasti voidaan! Avainasia on ymmärtää asiakkaiden motiivit olla mukana lajissa. Tässä tapauksessa pidän asiakkaina kahta eri ryhmään – hevosenomistajia ja raviharrastajia. Miksi joku haluaa omistaa hevosen tai nykyään lähinnä osan hevosesta? Miksi toisaalta ihmiset haluavat käydä raveissa ja/tai seurata ravikilpailuja kotisohvalta? Yksiselitteistä vastausta ei ole, koska ihmisiä motivoivat erilaiset asiat. Sen vuoksi pitää ymmärtää, mitkä ovat yleisimmät syyt olla mukana meille rakkaassa lajissa ja toisaalta, mitkä ovat olleet suurimmat syyt lopettaa lajin harrastaminen.

Kun raviurheilun päättäjät ymmärtävät, miksi ihmiset ovat mukana lajissa tai jäävät siitä pois, pitäisi olla paljon parempi pohja yrittää vaikuttaa oikeisiin asioihin. Omalta osaltani voin todeta, etteivät taloudelliset tekijät ole pääasia. Tietysti hevosesta aiheutuu kuluja ja niistä huolehtimisen pitää olla omistajalle mahdollista ilman pelkoa siitä, että oma talous romahtaa, jos hevonen ei menesty. Minulle hevosen omistamisen suurin syy on elämysten hakeminen. Tunne, jonka saa, kun käy tallilla katsomassa ja rapsuttamassa ja jopa joskus ajamassa omaa, vaikka vain osaomistamaa, hevosta on hieno. Vielä suuremman elämyksen kuitenkin saa silloin, kun hevonen on kilpailupäivänä lämmityksessä ja esittelyssä ennen lähtöä, itse lähdöstä puhumattakaan. Loppusuoran adrenaliiniryöppyä on tosi vaikea edes yrittää kuvailla. Hevosen omistamisessa on kysymys elämysten hakemisesta.

Olen ollut mukana SHKL:n tai oikeastaan ULHO:n toiminnassa vasta noin vuoden ajan. Myönnän, etten edelleenkään tiedä kaikkea, mitä omistajajärjestömme tarjoaa jäsenilleen. Olen kuitenkin huomannut, että palvelut ovat edelleen aika pitkälle suunnattu omistajille, joilla hevoset ovat omassa tallissa. Hevosen omistamisen muoto on kuitenkin muuttunut ja yhä suurempi osa omistajista on mukana kimppahevosessa, josta omistetaan yleensä noin 10 %. Tämän lisäksi nk. suurkimpat ovat yleistymässä ja niissä omistusosuudet ovat vain 0,1 – 1 % luokkaa. Miten tällaisia pienomistajia voitaisiin palvella ja aktivoida yhä paremmin mukaan raviharrastukseen? Kaupunkilaiselle sadasosan hevosesta omistavalle tarvitaan jotain aivan muuta kuin 5 hevosen tallia maaseudulla pyörittävälle omistajalle. Kumpaakin ryhmää pitää pystyä palvelemaan, mutta tavat ovat erilaiset. Tässä on mielestäni hevosenomistajajärjestön suurin haaste, joka pitää pystyä ratkaisemaan pian, muuten hevosmäärä jatkaa vajoamistaan.

Unelmista kannattaa maksaa!

Omistan nyt osuuden kahdesta hevosesta. Nelivuotias Rarity Red (15% osuus) asustelee Emma Väreen tallilla Vihdissä ja kolmevuotias Taistelija (10 % osuus) harjoittelee raviurheilijan aakkosia Antti Tupamäen tallilla Petäjävedellä. Rarity Redin kilpailu-uran aloitus on jo tuonut elämyksiä kimppaporukalle. Viimeisen takasuoran laukka Kymeenlaakso-ajon karsinnassa ja alkulaukka Mascate Matchin lähdössä Vermossa kuuluvat ”ei niin mukaviin” muistoihin, jotka onneksi ne jäävät unholaan, kun muistelee kolmea peräkkäistä Vermon voittoa. Iho menee vieläkin kananlihalle, kun ajattelen loppusuoran fiiliksiä!

Sain reilu viikko sitten videon Välähdyksen velipojan Taistelijan ensimmäisestä ratahiitistä Killerillä. Poika pisteli sellaisella tyylillä ja vauhdilla, että tuskin maltan odottaa tulevien vuosien kisoja! Tässä vaiheessa tuntuu, että minulla on tuleva Ravikuningas ja Suur-Hollola voittaja… Unelmia pitää olla, vaikka järki sanookin jotain muuta. Tästä hevosen omistamisessa on minulle kysymys!